LadyBohemia RSS


Arctic Wonderer

"I am the  northern star that you only seek in the dark. I am the cold that feels warm in the darkest night.


I am the whispering sound of the broken ice. I am the fallen fractals in a crystal form dancing in the moonlight."
I had to quote the words of my talented friend Oona Kassila. There simply are no other words, no other photos of this Arctic Wonder of ours. 
This dress is a Moonalia Dream, sold.
 Dress by LadyBohemia, sold out.
The dreamy top and wrist warmers are by Moonalia Dream, the shawl by LadyBohemia Boutique, sold out.
Magic is Nuuksio, Oona, and Johanna. 
I've really rarely absorbed the beauty of my country in all it's wonder.. It took somebody else's vision to expand my vision.  
Thank you my beauties for again making even me feel like an Arctic Wonderer. You have captured the soul of our North. 

Photography, textile art and (the beautiful part fo the) text: Oona Elena Kassila
Model: Johanna Alatalo
Clothing: mostly Moonalia Dream, a little bit by  LadyBohemia Boutique

Sisters are doin' it for themselves

We held a beautiful fashion show between Boutique Kaarina K, House of Elliott and my LadyBohemia Boutique, at the Helsinki Contemporary art gallery. I'll show you all the beauty, but also tell u about the disasters just about to happen.. 
This dress worn worn by the radiant Sahra is still available, at half price until 12.12. (our LittleXmas party) - now at 250e. Very glamorous, open back, hand embroidered with lace patterns and pearls.  Flawless, despite having been worn once at the show.
A gorgeous silk dress, delicately embroidered by little pearls, adorned with a silk ribbon... The hemline is silk lace. This one is a unique piece.
The coat is entirely made of mink. Highest most luxurious quality ever. I have one piece left, price 495e. 
Elena is holding a coat that was sold out, one piece of the knit dress adorned with beads remains. 
Our beautiful Valeria in black lace. No words needed.
Bella Sahra wearing the same model as Valeria above, only the fabric is so different, giving a different vibe. This one is slightly shimmery rose gold. You can see more photos in our webshop: 
https://ladybohemiashop.com/collections/dresses/products/golden-goddess-maxi-dress
This unique Italian shirt was sold out before the show started... But beautiful fitting trousers we have, in many colors ;)
A French fur coat entirely embroidered and decorated very elegntly... A treasure of a piece. A dreamy shade of hazy blue... Unique piece.
Valeria in her boho lace <3
The most beautiful Sahra in this world, as she just showed up in this dress and shawl they were immediately sold out. 
An Ode to Freedom! Thank you wonderful Liisa Tirronen,  for sponsoring us with the best of sparkling, created to celebrate our 100 years of independence <3.
Happy customer, happy shopkeeper. Oftentimes, new friends <3
Sahra and a shawl of silk and velvet. Some women are just created to wear the most beautiful gowns. In her case, I definitely don't rule out minidresses either..
My beloved support team. My sweetheart Oona, the best Annika in the world. The calmest, most positive, effective and lovely people in the world. They just look at me in the eyes and say 'Hey, we'll make it work. It's gonna be okay.' And I actually believe them as I know they believe it.

My darling friends. I don't know in which gutter I'd lay in without you. 

This time, there was a Slush event elsewhere in town, and slush snow everywhere, during this very evening of our important fashion show... Meaning we couldn't pre order or get a taxi. Having tried to get a lift for almost 2 hours, some10 minutes before the event, most of our stuff was still at our store... Suitcases for the fashion show filled with clothes, clothes racks, table, accessories, shoes, decoration... etc. etc. Way too much to carry to the gallery by any means. 

Oona remained calm and fixed it all. 
Annika went through three parties during that day... And still smiling...

Oona and I finished off the evening at 3 AM. Not partying, dragging, carrying, pushing and pulling our stuff back to the store from the gallery.

Around midnight we realised neither of us had eaten anything during the whole day.

Rarely has food tasted better than that take out.... And rarely has laughter been more out of control.  
Jewelry by House of Elliott <3. 

Thank you all my friends for making this dream come true. Much love to you all:

Photos: Eric Leraillez
Models:
Sahra Ali
Elena Diamond
Maarit Hilpelä
Valeria Auväärt
Charm and grace (organizing everything): Oona Elena Kassila
Sales: Virpi Korhonen

The absurdity of it all

Woke up to a reminder of just how desperate, hectic and horrible moving out of the home Kalle had bought for us had been - filling a hundred moving boxes in one evening, finding a moving company for the same night, actually finding a place to move into at a moment's notice... All this, two days after his death.
My friends did everything, the house was full, some of these wonderful people I'd never even met, all coming together to save me at my utmost  shipwreck heartbreak moment.
My personal contribution was finding a corner in the bathroom, hiding there and crying like I haven't cried since I was a baby.

I heard somebody calling worriedly: 'Has anybody seen Kaisu?' And another voice answering: 'She's there crying on the bathroom floor'. Then a third, commanding voice: 'Nobody else collapses tonight but Kaisu. The rest of you, save it for tomorrow! Now pack!'.
So. This morning kids wanted cacao with their muesli. Found a box that was half filled with cacao, the top half stuffed with my antique jewelry. Lid closed with scotch tape.
Thank you dear friend, who ever you are, for this creative solution :).
I never thought I'd laugh at the memory of that night but this morning, I came close.

Mustasta mambasta

Ensirakkauteni ja 6-vuotinen kihlaukseni päättyi kun olin 23. Jokainen hengenveto sattui. Missään ei voinut olla. Elämässä ei ollut enää mitään muuta varmaa paitsi että tästä en selviäisi.
Helsinki ei ollut tarpeeksi suuri minulle ja muistoilleni. Minun oli päästävä pois ja kauas pois todellakin jos aioin vielä joskus hengittää. Näin yliopistossani työpaikkailmoituksen Maailmanpankille, Tansaniassa. Etäisyys kuulosti soveliaalta Piti olla tohtoriputkessa, julmettu työkokemus, diplomaattipotentiaalia. Minulla ei ollut juuri mitään paitsi pakko päästä pois, kauas ja pian. Sain työn.

Matkalla uskomaton tapahtui. Paljonkin uskomatonta itse asiassa. Uskoudun teille tänään tämän yhden unohduksen kokoisen käärmeen hetken verran…

Matkustimme paikallisbusseilla ympäri maan jossa mikään ei toiminut, tekemässä haastatteluita. Juokseva vesi, sähkö, puhelin, jonkinlainen liikenne, pankit, sähköpostit, radio... Kaikki oli sattuman varassa. Paitsi malariahyttyset. Ne olivat varmoja.

Eräänä aamuna, muistaakseni kaupungissa nimeltä Tanga, lähdin aamun sarastaessa professori Okoso-Amaan kanssa haastattelemaan erästä maan vaikutusvaltaisimman yrityksen johtajaa. Löysimme toimivan taksin. Se hyytyi puolimatkassa, tottakai. Keskipäivän armottomassa 40-asteisessa helteessä tarvoimme (toivoaksemme) kohti määränpäätä. Okoso-Amaa väitti tuntevansa oikotien. Siinä vaiheessa olin valmis uskomaan mihin vain.

Oikaisimme kilometrin verran pellon poikki. Kasvillisuus oli meitä puolta metriä korkeampaa ja kamalan tiheää. Varvastossuni hajosivat mutta pääsimme perille. Saimme kylmää juotavaa. Hetken helpotus.

Muistan kun kysyin johtajalta miksi vaihtuvuus yrityksessä oli niin poikkeuksellisen suurta. Hän kertoi, että pelloilla, joilla työtä tehtiin, oli niin paljon käärmeitä, aggressiivisia mustia mamboja, että väkeä kuoli töissä pelloilla jatkuvasti. Siellä mistä olimme oikaisseet.

Kun haastattelu loppui tarjoutui johtaja viemään meidät hotelliimme - mitään muuta kyytiä ei ollut.  Naisen vaistoni käski kieltäytymään tarjouksesta. Mies oli kävellyt ympärilläni koko neljätuntisen haastattelun ja ikään kuin satunnaisesti hipaissut selkääni ja hiuksiani useita kertoja, nojaillut aivan liian lähelle. Sattuuhan sellaista. Ei kuitenkaan muslimikulttuurissa jossa vierasta naista kunnioitetaan, ei kosketeta. Ja tämä yritys oli muslimijohtoinen perheyritys. Vaistoni sanoi että isäntämme oli käärme. Ajattelin kuitenkin omaavani paremmat mahdollisuudet häntä kuin niitä pellolla piileskeleviä vastaan. Yritin viestittää Okoso-Amaalle hätääni mutta hän ei ymmärtänyt.

Matkalla tiellemme osui yksi musta mamba, kuskimme kurvasi niin että sai sen tapettua. Hetken ajan ajattelin että ehkä autokyyti ei ollutkaan niin huono ajatus. Jätimme Okoso-Amaan hänen hotellilleen ensin ja jatkoimme minun majapaikkaani hiljaisuudessa. Johtaja pysäytti auton puiden siimekseen piiloon. Kysyin ääni väristen mitä voisin maksaa kyydistä. ”I’ll take my payment in kind” hän vastasi hymyillen tavalla jota en ikinä unohda.
Kun hän kävi kimppuuni yritin riuhtoa oveani auki. Sitä ei voinut avata sisältäpäin. Havahduin. Hän oli tehnyt tätä enemmänkin. Tämä oli suunniteltua. Raivo nousi kauhun takaa ja ääneni palasi. Huusin suomeksi Ei! EiEiEi! Niin lujaa kun keuhkoistani lähti. Mies häkeltyi ratkaisevaksi sekunniksi. Ehkä hän ei ollut tottunut naisiin jotka tappelivat vastaan.

Kynsilläni revin ikkunani raolleen, kiemurtelin ulos miestä kauemmas potkien ja juoksin niin lujaa kuin pääsin taakseni katsomatta. Yritin kävellä respan ohi coolisti mutta vastaanottovirkailijan leuka loksahti auki. Täristen jatkoin meille vuokrattuun työhuoneeseen jossa kaksi paikallista assistenttiani ja pomoni taistelivat sähkökatkoksen kanssa. Hekin jähmettyivät kun astuin sisään. Näin itseni peilistä.

Vaatteeni olivat rikki, tukka oli revitty ja takussa, toinen kenkä puuttui ja kaulassani oli ilkeännäköinen vertavuotava haava. Silmissäni villi-ihmisen katse. En tunnistanut itseäni. Pomoni otti minut syliinsä pakotti minut lempeästi mutta lujasti kertomaan mitä oli käynyt. Oli hauskaa että hän sattui olemaan ranskalainen. Heillä on itsetuntoa ja temperamenttia. HE eivät tällaista niele. Hän peitteli minut sohvalle, hänen katseensa sinkosi tulta ja ääni jäätä. Shokkini lläpikin olin vaikuttunut.

Olin iloinen etten ollut vastapuolella kun esimieheni soitti (sen ainoan kerran koko reissumme aikana puhelinlinjat toimivat) Dar es Salaamiin, yrityksen pääjohtajalle. Hän ilmoitti että Maailmanpankin konsultin kimppuun oli hyökätty (olin vain projektiassistentti, opiskelija vieläi) ja että asiasta syntyisi kansainvälinen skandaali. Euroopan ja Tansanian välinen kauppa olisi sillä selvä. Kansainvälisessä oikeudessa tavattaisiin. Pääjohtajaparka pelästyi pahemman kerran, rukoili anteeksiantoa ja keinoja hyvittää tapahtunut. Pomoni ilmoitti että ainoastaan jos minä annan asian anteeksi, voidaan kansainvälistä selkkausta vielä harkita. Hän katsoi minua kysyvästi. Päätin antaa anteeksi, jos johtaja vannoisi että ettei naisia hyväksikäytettäisi yrityksessä (intuitioni kertoi että kohtaamani tyyppi piti käytäntöä jonkinlaisena syntymäoikeutenaan). Mies puhelimessa kertoi olevansa polvillaan ja pitävänsä henkilökohtaisesti huolta asiasta. Hyväksyin, enempään en siinä tilanteessa pystynyt.

Menimme pomoni kanssa hotellin baariin, tilasimme lasit viskiä ja puhuimme. Rakkaudesta. Elämästä. Naisvihasta. Rakkaudesta. Ja sen loppumisesta. Kerroin hänelle, että tapellessani tuota kuvottavaa tyyppiä vastaan olin sen hetken ajan kyennyt hengittämään vapaasti. Sen hetken ajan en ensimmäisen kerran edes ajatellut menetettyä suurta rakkauttani. Minulle jo se oli suunnaton helpotus. Tajusin ensimmäisen kerran, että vielä tulisi päiviä jolloin hengittäminen ja oleminen ei tekisi niin kipeää. Olin jopa miltei kiitollinen tästä episodista. Se oli niin paljon tuskattomampi kuin oikea elämäni. Esimieheni ymmärsi. Hänkin oli elänyt.

Suurimmalta petokselta kuitenkin tuntui, kaikkea sitä sangen vaativaa työtä kohtaan jota tein jokaikinen päivä, aamusta yöhön, hyvin haastavissa olosuhteissa, kun eräs meidän tiimiimme kuuluva mies - professorini - tuli sanomaan minulle että koko ongelmaa ei olisi edes tapahtunut jos olisin ymmärtänyt pysytellä hotellilla ja tehdä naisten töitä naisten kanssa. Minä olin parikymppinen opiskelija, hän 50+ professori. Olisi pitänyt, mutta siinä tilanteessa en kyennyt sanomaan sanaakaan. Menin huoneeseeni ja itkin, raivosta ja pettymyksestä. 

Lähdin tekemään seuraavan haastattelun samana iltapäivänä, yksin. Oli pakko vaikka kuinka pelotti. Halusin näyttää hänelle, ja itselleni.

Käärmeillä, ihmisillä tai matelijoilla, ei loppujen lopuksi ole niin suurta väliä. Vaikka vaatteet menisivät rikki ja tukka sekaisin, selviää sydän siitä. Rakkaus onkin sitten ihan eri juttu.

Tanzaniassa vastaani tuli niin paljon vastaavia katastrofeja, tappouhkauksia ja sairauksia, etten kerta kaikkiaan kyennyt, onneksi, omaa elämääni aktiivisesti suremaan. Voi miten se teki hyvää.

Kun palasimme Suomeen löi suru minua kasvoille jälleen, muuttumattomana ja tukahduttavana. Päätin lähteä uudelleen maailman ääriin.

Kahdessa kuukaudessa sain työn Intiasta ja menin taas. Kuulostaa eskapismilta ja sitä onkin varmasti. Mutta minulle se toimi kun mikään muu ei toiminut. Kun lopulta palasin, tunsin jo eläväni ja hengittäväni, hetkittäin. Tuli vuosi jolloin ei enää ihan koko aikaa koskenut. Mutta. Olin kuitenkin saanut kokea rakkauden joka oli niin vahva että tarvittiin maailman ääret, pahimmat pelot, käärmeet ja painajaiset jotta edes hetken henki kulkisi.

Siitä ei voi olla muuta kuin kiitollinen.